Alpha....

Hyvä lukija, pahoittelen että en voi antaa sinun käsiisi tarinamme alkua. Vaikkakin se on merkittävä osa päähenkilömme historiaa ja määrittää suuresti sitä mitä hän on, en koe että meidän tulisi aloittaa tätä matkaamme tuosta ajankohdasta. Ehkäpä on parempi että aloitamme satoja vuosia noiden tapahtumien jälkeen. Älä kuitenkaan huolestu, vakuutan että tarinamme antisankari on yhä vetreä ja vetävä eikä suinkaan nahistunut vanhus kaavussaan. Kohtaamme hänet pian mutta ennen sitä meidän tulisi ehkä hetkeksi keskittyä näyttämöön jolla tarinamme kerrotaan.

Marwelon, ehkä jonkin jumalan harjoituskappale avaruuden äärettömyydessä tahi sitten suuremmoisten sattumien summa. Joka tapauksessa tämä on fantasia maailma aivan kuten niin monet muutkin tuolla tyhjyydessä seilaavista maailmoista. Kukaan ei varmasti tiedä kuinka Marwelon syntyi. Kiisteltyjä teorioita on useita. Minä kerron sinulle oman lyhyen teoriani. Olipa kerran jumala joka tahtoi luoda maailman. Kuvajaisen omasta päästään, tehdä sen todeksi. Hän aloitti työnsä ja antoi vapaasti kaiken luovuutensa virrata luodun maan päälle. Syntyi kansoja toinen toisensa jälkeen. Eläimiä ja hirviöitä niin ikään. Kansat muokkautuivat oman elinympäristönsä mukaan.

Haltiat jotka asuivat metsässä saivat pitkän iän, taakse kaartuvat suipot korvat ja kauniin hipiän. Luonto oli heidän elementtinsä ja se jakoi heille runsaasti lahjoja. En puhu heistä nyt enempää sillä olen varma että olet joskus kuullut heidän kaltaisistaan ennenkin.

Ihminen otti haltuunsa viljavat maat, järvet ja metsäsaarekkeet. He rakensivat kaupunkeja ja linnoja, loivat menestyvän yhteiskunnan vailla vertaa. Heidän kilpailijoinaan olivat anthrot alusta asti. Nämä ihmisen ja eläimen piirteitä kantavat olennot olivat siunatut molempien puolien parhailla hyveillä. He olivat kestäviä, nopeita, älykkäitä ja usein hyvinkin kauniita. Pian kävi ilmi että taistelut johtaisivat vain kurimukseen molempien puolien taholta, joten viisaudessaan nuo kaksi rotua yhdistyivät unohtaen menneet. Syntyvä yhteiskunta kasvoi johtavaksi koko Marwelonissa. Ennen kuin tuo liittouma jälleen hajosi osiin, he valvoivat rauhaa koko maailmassa.

Lyhyet ja rotevat kääpiöt ottivat haltuunsa suuret vuoret. Koska he eivät olleet hyviä kiipeilijöitä he kaivautuivat vuorten sisään rakentaen mahtavat kivi kaupunkinsa noiden ikuisten jättiläisten sydämiin. Kaivautuessaan yhä syvemmälle he tulivat tutuiksi metallien ja malmien kanssa. Vuosisatojen kuluessa he oppivat salat sepän ja koneiden rakennuksen alalla. Höyry toimi heidän rakennelmiensa elämän antajana ja vaikka he kernaasti jakoivat sepän oppinsa muiden kanssa jäivät nämä koneet heidän omaksi valtikseen.

Mutta siellä missä on elämä, on läsnä myös kuolema. En tiedä uskoiko maailman luoja että oli antanut liian hyvät oltavat kansoilleen sillä hän antoi heille vitsauksen. Kuolema otti fyysisen muodon heidän keskellään ja se mikä alkoi sadoista kalpeista puolijumalista päättyi lopulta muutamien Kalpeaherrojen johtamiksi armeijoiksi. Nämä olennot olivat liki kuolemattomia, he söivät lihaa, joivat verta, he rakensivat lihasta, luusta ja metallista olentoja jotka toimivat vangitun sielun voimalla nostattaen lisää kaltaisiaan. Jokainen luotu yksilö pystyi rakentamaan lisää yksiköitä mutta ne kaikki olivat heikompia kuin hän itse. Lopulta loppupään yksiköt eivät enää pystyneet rakentamaan mitään vaan toimivat materiaalin kerääjinä. Kalpeaherrat eli toisinsanoen eräänlaiset vampyyrit, johtivat itse rakentamaansa yhteiskuntaa. He asettuivat hylättyihin kaupunkeihin, luoliin ja soille. Zombiet vaelsivat etsien uusia materiaali varantoja. Ghoulit jotka omasivat yhä ihmismäisiä tapoja kävivät joskus jopa kauppaa isäntiensä hyväksi. Nämä olivat lihallisia yksiköitä. Niitä ylempänä oli soturi yksiköt jotka koostuivat raskaista panssareista joiden sisällä oli yleensä pelkkää luuta ja magiaa joka piti ne koossa ja toiminnassa. Tarinat kertovat kauheista Juggernauteista, yli kolme metrisistä kuolleista ritareista jotka surmasivat kokonaisia armeijoita ja mursivat linnoja muureineen. Seuraavana oli vuorossa Necromancerit, rakentaja yksikkö joka valvoi muiden yksiköiden valmistusta tehden itse vain vaativimpia yksiköitä. Taistelussa tämä yleensä laiha kaapuun pukeutunut olento pysytteli taustalla ja käytti taikojaan. Kalpeatherrat harvoin sekaantuivat taisteluun. Tai sitten vain harva on selvinnyt siitä kertoakseen. He turvautuivat yleensä paksuun panssarointiin liikkuen silti tuulen lailla silppoen vihollisiaan näiden vielä kaivaessa aseitaan esiin. Kerrotaan että jotkut heistä pystyivät repimään vastustajansa kappaleiksi vain katsomalla heitä.

Tämän lisäksi maata asuttaa lukuisten muiden rotujen joukko mutta tässä kertaamme tärkeimmät ja sivistyneimmät. Pitänee tosin mainita vielä eräs.

Paksunahkaiset ja varhais ajalle jumittuneet örkit pitävät valtaa maailman pohjoisissa osissa joissa lumi ei koskaan sula. Nämä sotaiset heimot ovat pirstoutuneet tuhansiin osiin ja riitelevät keskenään kaikesta. Silti he lisääntyvät kuin kaniinit ja yhteisen vaaran uhatessa etelästä liittoutuvat ajaakseen sen takaisin rajan taakse. Useat yritykset pohjolan takaisin ottamiseksi ovat koituneet vain monian kuninkaiden ja liittoumien armeijoiden totaalisiin tuhoutumisiin. Joten yleensä molemmat osapuolet jättävät toisensa rauhaan ja keskittyvät omiin ongelmiinsa. Etelässä, kuolleiden ja valtakunnan välisten sotien selvittelemiseen. Pohjoisessa, omien sukulaistensa tappamiseen ja joidenkin hiisien ja peikkojen lynkkaamiseen koska nämä sattuivat väärälle avannolle.

Näin maailma kehittyi pitkään kunnes sitä valvova jumala joko kyllästyi luomukseensa tai päätti aloittaa alusta jossain muualla, joka tapauksessa hän poistui jättäen maailmansa oman onnensa nojaan. Kuitenkin ennen lähtöään hän loi vielä kaksi rotua kaitsemaan muita hänen puolestaan.

Enkelit saivat kodikseen suuren saaren kaukana pää mantereesta. Nämä jumalaiset olennot saivat kyvyn käyttää magiaa joka oli muuten mahdollista vain kuolleiden necromancereilta. He kantoivat selässään massiivisia siipiä jotka mahdollistivat lyhyet lentomatkat ja liitelyn. Tämä ei kuitenkaan ollut niiden ainoa käyttötarkoitus. Siivet toimivat myös aseena ja ne kykenivät leikkaamaan miltei mitä tahansa kevyelläkin kosketuksella. Esineet siipien läheisyydessä menettivät painovoiman vaikutuksen jääden kellumaan ilmaan. Siivet koostuivat kookkaista valkeista sulista jotka uusiutuivat hitaasti, pudonneet sulat käytettiin hyväksi ja enkelien soturit oppivat pian valmistamaan niistä haarniskoja ja aseita jotka omasivat erityiskykyjä. Jos enkeli menetti siipensä, taistelussa tai muuten vain, hän menetti myös voimansa, pitkän ikänsä ja statuksensa yhteiskunnassa. Sanomattakin lienee selvää että nämä jalot soturit puolustivat oikeutta ja valvoivat rauhaa Marwelonissa, kuitenkaan puuttumatta liiaksi maailman tapahtumiin.

Heitä vastaan luotiin demonit. Nämä pedot luotiin ihmismäisten enkeleiden sijaan hyvinkin monimuotoisiksi. He olivat sekoitus kaikkia rotuja jotka kuitenkin jakoivat muutamia perus ominaisuuksia keskenään. Kuten tumman punertavan pikmentin sekä päänsivuilla olevat kapeat sarvimaiset luukaaret. He olivat myös hyvin pitkä ikäisiä mutta eivät omanneet siipiä. He olivat sotaisia ja julmia, ei kestänyt kauan kun he jo työntyivät muiden rotujen sekaan taistellen vallasta. Jos he eivät olisi samalla myös keskittyneet rodun sisäiseen kilpailuun johtajuudesta olisi vapaa Marwelon kaatunut jo ensimmäisten satojen vuosien aikana. Magian sijaan heille annettiin veri joka toimisi heidän vahvuutenaan tulevissa taisteluissa. Siinä missä enkelten veri mahdollisti magian, heidän verensä mahdollisti parantumisen suhteellisen nopeasti vammoista jotka olisivat saattaneet nopeasti muiden rotujen edustajat ajasta ikuisuuteen. Tämän lisäksi he oppivat takomaan vertaan. Se kiteytyi kuumennettaessa metalliksi jonka vahvuus määriytyi kantajansa mukaan. Vahvimmat demoneista takoivat itselleen haarniskat jotka eivät murtuneet taistelussa, kirveet ja miekat jotka eivät valmistumisensa jälkeen teroitusta koskaan tarvinneet. Koska heidän elimistönsä tuotti nopeasti uutta verta vuodatetun tilalle ei tarvittavan määrän saamiseen kulunut kauaakaan.

Vuosisatojen ajan demonit taistelivat vallasta muiden rotujen keskuudessa ja enkelit tukivat ihmisiä torjuen hyökkäykset ja suuret armeijat joka kerta. Sitten tuli aika jolloin demonit liittoutuivat kuolleiden kanssa. Taistelut kestivät vuosikymmeniä. Satoja kaupunkeja tuhoutui ja hitaasti demonit työntyivät etelästä kohti pohjoista maan antautuessa heille kylä kerrallaan. Enkelit olivat nähneet tämän jo edeltä ja teisivät että eivät yksin niine hyvineen onnistuisi pysäyttää marssivaa armeijaa jonka takana seisoivat sekä useat Kalpeaherrat että demonien omat Ruhtinaat. Kaikessa hiljaisuudessa he rikkoivat vanhan sopimuksensa ja liittoutuivat ihmisten kanssa uudella tavalla.

Jo sodan alku vaiheessa he aloittivat toimet rotujen yhdistämiseksi. Suuri osa Lännen satamakaupungeista liittyi enkeleiden suunnitelmaan ja heidän sotajoukkonsa saivat uuden koulutuksen. Enkelit jakoivat pyhää vertaan kuolevaisille ja nautittuaan sitä tasaisesti vuoden ajan he oppivat hallitsemaan taikaa jota enkelit hallitsivat. Tämä oli Kirkollisen Armeijan synty. Vahvimmat otettiin mukaan uskaliaisiin kokeiluihin joilla luotiin joukko Paladineja jotka kantoivat enkelien sulista tehtyjä haarniskoja ja heidän vertaan. Kirkollisen Armeijan johtoon nousi anthro joka vannoi uskollisuutensa Enkeleille, Marwelonille ja Kirkolliselle Armeijalle luvaten kitkeä ja polttaa kaiken epäpyhän maasta. Hänet nimettiin Silvariksi ja hänen johdollaan Kirkollinen Armeija marssi enkelien tukemana demoneita vastaan. Taistelu käytiin suur mantereen puolessa välissä sijaitsevan matalan vuoren juurella. Taistelut kestivät kuukausia ja niiden aikana sekä enkelit että demonit kärsivät massiivisia tappioita. Lopulta demonien vähät joukot perääntyivät etelään ja palasivat maahan kaivettuihin halleihinsa odottamaan kohtaloaan. Kuolleet jäivät yksin harvojen enkeleiden, kirkollisen armeijan ja liittouman joukkojen keskelle. Kalpeaherrat uhrasivat joukkonsa mahdollistaen oman pakonsa ja yhä kantavat katkeraa vihaa heidät pettäneitä demoneja kohtaan. Kirkollinen armeija oli tuonut voiton mutta kalliilla hinnalla. Enkelit palasivat saarelleen, armeija länteen, satamiinsa ja liittouman joukot kansoittivat uudelleen sodan runteleman maan kohti etelää. Taistelun paikalle kohosi suurin kaupunki keski Marwelonissa, se sai myös nimensä maan mukaan, Marwelon. Kaupungin syntyyn liittyy legenda jonka mukaan demonit vielä joskus valloittaisivat kaupungin ja heidän ruhtinaansa istuisi sen valtaistuimella. Näin jatkuisi kunnes tähti iskeytyisi maahan ja toisi mukanaan hallitsijan turman. Mutta senkin jälkeen vain kuolleet kulkisivat kaupungin kaduilla.

Enkelit jäivät saarelleen ja jatkoivat kirkollisen armeijan tukemista varomasta kuitenkaan enempää sekaantumasta rotuun. Kirkollinen armeija alkoi jatkaa enkelten valtaa maassa ja vuosien kuluessa he kasvoivat väkeväksi voimaksi joka todellakin kitki kaiken pahuuden maasta, ainakin lännestä. Vainot levisivät joskus satamista muuallekin ja armeijan joukot polttivat tuhansia pienistäkin rikkomuksista. Heidän maineensa levisi ja julmuutensa kasvoi. Enkelit vain seisoivat sivussa puuttumatta luomansa hirviön toimiin.

Demonit ymmärsivät kuolevansa lopulta koska heidän määränsä oli laskenut muutamiin satoihin. Niinpä he sekoittuivat muihin rotuihin yhä enemmän. Satojen vuosien ajan he lisääntyivät ja kasvattivat määräänsä risti siitoksilla. Vain muutamat ruhtinaat pitivät siemenensä puhtaana. Heidän jälkeläisensä olivat demoneista voimakkaimmat. Loput omasivat rodun kyvyt ja punertavan pikmentin ihossa tai turkissaan kaarimaisten sarvien ohella mutta heidän verensä oli ohuempaa. Lopulta koitti aika jolloin demonin yhtyessä kuolevaiseen syntyi lapsi joka oli vain puoliksi demoni. Nämä puoliveriset kasvoivat kantaen osia demonien voimista mutta heillä ei ollut useinkaan kiinnostusta palvella verensä velvoittamana vaan jatkoivat elämäänsä ihmisten keskellä yleensä niittäen mainetta sotureina.

Kului aikaa ja suuri sota unohtui kadoten tarinoiden ja laulujen taakse. Maailma oli parantunut ja rodut hallitsivat alueitaan juurikaan puuttumatta toistensa asioihin. Totta kai yhä sodat raivosivat siellä täällä mutta ne rajoittuivat valtakuntien välisiin kiistoihin. On vuosi 5483, päähenkilömme on varttuneessa iässä niin sanoaksemme ja hän elättää itseään tekemällä murhia ja muita vastaavia töitä maksua vastaan. Hän ei kuitenkaan ole mikä tahansa palkkasotilas ja vuosien kuluessa hänen asikaskuntaansa on kuulunut niin talonpoikia, kauppiaita kuin kuninkaitakin. Kukaan ei tahdo olla hänen kanssaan tekemisissä ja silti jos he tahtovat varman tuloksen he tietävät että voivat luottaa vain häneen. Varjoturkki nauttii ja kärsii maineestaan, mutta jotenkin hän on pysynyt itse hengissä näin pitkään ja vaikka monet ovat joskus sanoneet tappaneensa hänet niin silti heidän puheensa pikaisesti paljastuvat valheeksi kun he löytyvät kuolleina, musta sulka kädessään. Tuo sulka on kettumme käyntikortti ja kyllä, päähenkilömme on anthro kettu. Eli hän omaa sekä ketun että ihmisen piirteet. Lienee aika tavata hänet viimein...