Hyvä lukija, pahoittelen että en voi antaa sinun käsiisi tarinamme
alkua. Vaikkakin se on merkittävä osa päähenkilömme historiaa ja
määrittää suuresti sitä mitä hän on, en koe että meidän tulisi aloittaa
tätä matkaamme tuosta ajankohdasta. Ehkäpä on parempi että aloitamme
satoja vuosia noiden tapahtumien jälkeen. Älä kuitenkaan huolestu,
vakuutan että tarinamme antisankari on yhä vetreä ja vetävä eikä
suinkaan nahistunut vanhus kaavussaan. Kohtaamme hänet pian mutta ennen
sitä meidän tulisi ehkä hetkeksi keskittyä näyttämöön jolla tarinamme
kerrotaan.
Marwelon, ehkä jonkin jumalan
harjoituskappale avaruuden äärettömyydessä tahi sitten suuremmoisten
sattumien summa. Joka tapauksessa tämä on fantasia maailma aivan kuten
niin monet muutkin tuolla tyhjyydessä seilaavista maailmoista. Kukaan ei
varmasti tiedä kuinka Marwelon syntyi. Kiisteltyjä teorioita on useita.
Minä kerron sinulle oman lyhyen teoriani. Olipa kerran jumala joka
tahtoi luoda maailman. Kuvajaisen omasta päästään, tehdä sen todeksi.
Hän aloitti työnsä ja antoi vapaasti kaiken luovuutensa virrata luodun
maan päälle. Syntyi kansoja toinen toisensa jälkeen. Eläimiä ja
hirviöitä niin ikään. Kansat muokkautuivat oman elinympäristönsä mukaan.
Haltiat
jotka asuivat metsässä saivat pitkän iän, taakse kaartuvat suipot
korvat ja kauniin hipiän. Luonto oli heidän elementtinsä ja se jakoi
heille runsaasti lahjoja. En puhu heistä nyt enempää sillä olen varma
että olet joskus kuullut heidän kaltaisistaan ennenkin.
Ihminen
otti haltuunsa viljavat maat, järvet ja metsäsaarekkeet. He rakensivat
kaupunkeja ja linnoja, loivat menestyvän yhteiskunnan vailla vertaa.
Heidän kilpailijoinaan olivat anthrot alusta asti. Nämä ihmisen ja
eläimen piirteitä kantavat olennot olivat siunatut molempien puolien
parhailla hyveillä. He olivat kestäviä, nopeita, älykkäitä ja usein
hyvinkin kauniita. Pian kävi ilmi että taistelut johtaisivat vain
kurimukseen molempien puolien taholta, joten viisaudessaan nuo kaksi
rotua yhdistyivät unohtaen menneet. Syntyvä yhteiskunta kasvoi
johtavaksi koko Marwelonissa. Ennen kuin tuo liittouma jälleen hajosi
osiin, he valvoivat rauhaa koko maailmassa.
Lyhyet ja
rotevat kääpiöt ottivat haltuunsa suuret vuoret. Koska he eivät olleet
hyviä kiipeilijöitä he kaivautuivat vuorten sisään rakentaen mahtavat
kivi kaupunkinsa noiden ikuisten jättiläisten sydämiin. Kaivautuessaan
yhä syvemmälle he tulivat tutuiksi metallien ja malmien kanssa.
Vuosisatojen kuluessa he oppivat salat sepän ja koneiden rakennuksen
alalla. Höyry toimi heidän rakennelmiensa elämän antajana ja vaikka he
kernaasti jakoivat sepän oppinsa muiden kanssa jäivät nämä koneet heidän
omaksi valtikseen.
Mutta siellä missä on elämä, on
läsnä myös kuolema. En tiedä uskoiko maailman luoja että oli antanut
liian hyvät oltavat kansoilleen sillä hän antoi heille vitsauksen.
Kuolema otti fyysisen muodon heidän keskellään ja se mikä alkoi sadoista
kalpeista puolijumalista päättyi lopulta muutamien Kalpeaherrojen
johtamiksi armeijoiksi. Nämä olennot olivat liki kuolemattomia, he
söivät lihaa, joivat verta, he rakensivat lihasta, luusta ja metallista
olentoja jotka toimivat vangitun sielun voimalla nostattaen lisää
kaltaisiaan. Jokainen luotu yksilö pystyi rakentamaan lisää yksiköitä
mutta ne kaikki olivat heikompia kuin hän itse. Lopulta loppupään
yksiköt eivät enää pystyneet rakentamaan mitään vaan toimivat
materiaalin kerääjinä. Kalpeaherrat eli toisinsanoen eräänlaiset
vampyyrit, johtivat itse rakentamaansa yhteiskuntaa. He asettuivat
hylättyihin kaupunkeihin, luoliin ja soille. Zombiet vaelsivat etsien
uusia materiaali varantoja. Ghoulit jotka omasivat yhä ihmismäisiä
tapoja kävivät joskus jopa kauppaa isäntiensä hyväksi. Nämä olivat
lihallisia yksiköitä. Niitä ylempänä oli soturi yksiköt jotka koostuivat
raskaista panssareista joiden sisällä oli yleensä pelkkää luuta ja
magiaa joka piti ne koossa ja toiminnassa. Tarinat kertovat kauheista
Juggernauteista, yli kolme metrisistä kuolleista ritareista jotka
surmasivat kokonaisia armeijoita ja mursivat linnoja muureineen.
Seuraavana oli vuorossa Necromancerit, rakentaja yksikkö joka valvoi
muiden yksiköiden valmistusta tehden itse vain vaativimpia yksiköitä.
Taistelussa tämä yleensä laiha kaapuun pukeutunut olento pysytteli
taustalla ja käytti taikojaan. Kalpeatherrat harvoin sekaantuivat
taisteluun. Tai sitten vain harva on selvinnyt siitä kertoakseen. He
turvautuivat yleensä paksuun panssarointiin liikkuen silti tuulen lailla
silppoen vihollisiaan näiden vielä kaivaessa aseitaan esiin. Kerrotaan
että jotkut heistä pystyivät repimään vastustajansa kappaleiksi vain
katsomalla heitä.
Tämän lisäksi maata asuttaa lukuisten
muiden rotujen joukko mutta tässä kertaamme tärkeimmät ja
sivistyneimmät. Pitänee tosin mainita vielä eräs.
Paksunahkaiset
ja varhais ajalle jumittuneet örkit pitävät valtaa maailman pohjoisissa
osissa joissa lumi ei koskaan sula. Nämä sotaiset heimot ovat
pirstoutuneet tuhansiin osiin ja riitelevät keskenään kaikesta. Silti he
lisääntyvät kuin kaniinit ja yhteisen vaaran uhatessa etelästä
liittoutuvat ajaakseen sen takaisin rajan taakse. Useat yritykset
pohjolan takaisin ottamiseksi ovat koituneet vain monian kuninkaiden ja
liittoumien armeijoiden totaalisiin tuhoutumisiin. Joten yleensä
molemmat osapuolet jättävät toisensa rauhaan ja keskittyvät omiin
ongelmiinsa. Etelässä, kuolleiden ja valtakunnan välisten sotien
selvittelemiseen. Pohjoisessa, omien sukulaistensa tappamiseen ja
joidenkin hiisien ja peikkojen lynkkaamiseen koska nämä sattuivat
väärälle avannolle.
Näin maailma kehittyi pitkään
kunnes sitä valvova jumala joko kyllästyi luomukseensa tai päätti
aloittaa alusta jossain muualla, joka tapauksessa hän poistui jättäen
maailmansa oman onnensa nojaan. Kuitenkin ennen lähtöään hän loi vielä
kaksi rotua kaitsemaan muita hänen puolestaan.
Enkelit
saivat kodikseen suuren saaren kaukana pää mantereesta. Nämä jumalaiset
olennot saivat kyvyn käyttää magiaa joka oli muuten mahdollista vain
kuolleiden necromancereilta. He kantoivat selässään massiivisia siipiä
jotka mahdollistivat lyhyet lentomatkat ja liitelyn. Tämä ei kuitenkaan
ollut niiden ainoa käyttötarkoitus. Siivet toimivat myös aseena ja ne
kykenivät leikkaamaan miltei mitä tahansa kevyelläkin kosketuksella.
Esineet siipien läheisyydessä menettivät painovoiman vaikutuksen jääden
kellumaan ilmaan. Siivet koostuivat kookkaista valkeista sulista jotka
uusiutuivat hitaasti, pudonneet sulat käytettiin hyväksi ja enkelien
soturit oppivat pian valmistamaan niistä haarniskoja ja aseita jotka
omasivat erityiskykyjä. Jos enkeli menetti siipensä, taistelussa tai
muuten vain, hän menetti myös voimansa, pitkän ikänsä ja statuksensa
yhteiskunnassa. Sanomattakin lienee selvää että nämä jalot soturit
puolustivat oikeutta ja valvoivat rauhaa Marwelonissa, kuitenkaan
puuttumatta liiaksi maailman tapahtumiin.
Heitä vastaan
luotiin demonit. Nämä pedot luotiin ihmismäisten enkeleiden sijaan
hyvinkin monimuotoisiksi. He olivat sekoitus kaikkia rotuja jotka
kuitenkin jakoivat muutamia perus ominaisuuksia keskenään. Kuten tumman
punertavan pikmentin sekä päänsivuilla olevat kapeat sarvimaiset
luukaaret. He olivat myös hyvin pitkä ikäisiä mutta eivät omanneet
siipiä. He olivat sotaisia ja julmia, ei kestänyt kauan kun he jo
työntyivät muiden rotujen sekaan taistellen vallasta. Jos he eivät olisi
samalla myös keskittyneet rodun sisäiseen kilpailuun johtajuudesta
olisi vapaa Marwelon kaatunut jo ensimmäisten satojen vuosien aikana.
Magian sijaan heille annettiin veri joka toimisi heidän vahvuutenaan
tulevissa taisteluissa. Siinä missä enkelten veri mahdollisti magian,
heidän verensä mahdollisti parantumisen suhteellisen nopeasti vammoista
jotka olisivat saattaneet nopeasti muiden rotujen edustajat ajasta
ikuisuuteen. Tämän lisäksi he oppivat takomaan vertaan. Se kiteytyi
kuumennettaessa metalliksi jonka vahvuus määriytyi kantajansa mukaan.
Vahvimmat demoneista takoivat itselleen haarniskat jotka eivät murtuneet
taistelussa, kirveet ja miekat jotka eivät valmistumisensa jälkeen
teroitusta koskaan tarvinneet. Koska heidän elimistönsä tuotti nopeasti
uutta verta vuodatetun tilalle ei tarvittavan määrän saamiseen kulunut
kauaakaan.
Vuosisatojen ajan demonit taistelivat
vallasta muiden rotujen keskuudessa ja enkelit tukivat ihmisiä torjuen
hyökkäykset ja suuret armeijat joka kerta. Sitten tuli aika jolloin
demonit liittoutuivat kuolleiden kanssa. Taistelut kestivät
vuosikymmeniä. Satoja kaupunkeja tuhoutui ja hitaasti demonit työntyivät
etelästä kohti pohjoista maan antautuessa heille kylä kerrallaan.
Enkelit olivat nähneet tämän jo edeltä ja teisivät että eivät yksin
niine hyvineen onnistuisi pysäyttää marssivaa armeijaa jonka takana
seisoivat sekä useat Kalpeaherrat että demonien omat Ruhtinaat. Kaikessa
hiljaisuudessa he rikkoivat vanhan sopimuksensa ja liittoutuivat
ihmisten kanssa uudella tavalla.
Jo sodan alku
vaiheessa he aloittivat toimet rotujen yhdistämiseksi. Suuri osa Lännen
satamakaupungeista liittyi enkeleiden suunnitelmaan ja heidän
sotajoukkonsa saivat uuden koulutuksen. Enkelit jakoivat pyhää vertaan
kuolevaisille ja nautittuaan sitä tasaisesti vuoden ajan he oppivat
hallitsemaan taikaa jota enkelit hallitsivat. Tämä oli Kirkollisen
Armeijan synty. Vahvimmat otettiin mukaan uskaliaisiin kokeiluihin
joilla luotiin joukko Paladineja jotka kantoivat enkelien sulista
tehtyjä haarniskoja ja heidän vertaan. Kirkollisen Armeijan johtoon
nousi anthro joka vannoi uskollisuutensa Enkeleille, Marwelonille ja
Kirkolliselle Armeijalle luvaten kitkeä ja polttaa kaiken epäpyhän
maasta. Hänet nimettiin Silvariksi ja hänen johdollaan Kirkollinen
Armeija marssi enkelien tukemana demoneita vastaan. Taistelu käytiin
suur mantereen puolessa välissä sijaitsevan matalan vuoren juurella.
Taistelut kestivät kuukausia ja niiden aikana sekä enkelit että demonit
kärsivät massiivisia tappioita. Lopulta demonien vähät joukot
perääntyivät etelään ja palasivat maahan kaivettuihin halleihinsa
odottamaan kohtaloaan. Kuolleet jäivät yksin harvojen enkeleiden,
kirkollisen armeijan ja liittouman joukkojen keskelle. Kalpeaherrat
uhrasivat joukkonsa mahdollistaen oman pakonsa ja yhä kantavat katkeraa
vihaa heidät pettäneitä demoneja kohtaan. Kirkollinen armeija oli tuonut
voiton mutta kalliilla hinnalla. Enkelit palasivat saarelleen, armeija
länteen, satamiinsa ja liittouman joukot kansoittivat uudelleen sodan
runteleman maan kohti etelää. Taistelun paikalle kohosi suurin kaupunki
keski Marwelonissa, se sai myös nimensä maan mukaan, Marwelon. Kaupungin
syntyyn liittyy legenda jonka mukaan demonit vielä joskus
valloittaisivat kaupungin ja heidän ruhtinaansa istuisi sen
valtaistuimella. Näin jatkuisi kunnes tähti iskeytyisi maahan ja toisi
mukanaan hallitsijan turman. Mutta senkin jälkeen vain kuolleet
kulkisivat kaupungin kaduilla.
Enkelit jäivät
saarelleen ja jatkoivat kirkollisen armeijan tukemista varomasta
kuitenkaan enempää sekaantumasta rotuun. Kirkollinen armeija alkoi
jatkaa enkelten valtaa maassa ja vuosien kuluessa he kasvoivat väkeväksi
voimaksi joka todellakin kitki kaiken pahuuden maasta, ainakin
lännestä. Vainot levisivät joskus satamista muuallekin ja armeijan
joukot polttivat tuhansia pienistäkin rikkomuksista. Heidän maineensa
levisi ja julmuutensa kasvoi. Enkelit vain seisoivat sivussa puuttumatta
luomansa hirviön toimiin.
Demonit ymmärsivät
kuolevansa lopulta koska heidän määränsä oli laskenut muutamiin
satoihin. Niinpä he sekoittuivat muihin rotuihin yhä enemmän. Satojen
vuosien ajan he lisääntyivät ja kasvattivat määräänsä risti siitoksilla.
Vain muutamat ruhtinaat pitivät siemenensä puhtaana. Heidän
jälkeläisensä olivat demoneista voimakkaimmat. Loput omasivat rodun
kyvyt ja punertavan pikmentin ihossa tai turkissaan kaarimaisten sarvien
ohella mutta heidän verensä oli ohuempaa. Lopulta koitti aika jolloin
demonin yhtyessä kuolevaiseen syntyi lapsi joka oli vain puoliksi
demoni. Nämä puoliveriset kasvoivat kantaen osia demonien voimista mutta
heillä ei ollut useinkaan kiinnostusta palvella verensä velvoittamana
vaan jatkoivat elämäänsä ihmisten keskellä yleensä niittäen mainetta
sotureina.
Kului aikaa ja suuri sota unohtui kadoten
tarinoiden ja laulujen taakse. Maailma oli parantunut ja rodut
hallitsivat alueitaan juurikaan puuttumatta toistensa asioihin. Totta
kai yhä sodat raivosivat siellä täällä mutta ne rajoittuivat
valtakuntien välisiin kiistoihin. On vuosi 5483, päähenkilömme on
varttuneessa iässä niin sanoaksemme ja hän elättää itseään tekemällä
murhia ja muita vastaavia töitä maksua vastaan. Hän ei kuitenkaan ole
mikä tahansa palkkasotilas ja vuosien kuluessa hänen asikaskuntaansa on
kuulunut niin talonpoikia, kauppiaita kuin kuninkaitakin. Kukaan ei
tahdo olla hänen kanssaan tekemisissä ja silti jos he tahtovat varman
tuloksen he tietävät että voivat luottaa vain häneen. Varjoturkki
nauttii ja kärsii maineestaan, mutta jotenkin hän on pysynyt itse
hengissä näin pitkään ja vaikka monet ovat joskus sanoneet tappaneensa
hänet niin silti heidän puheensa pikaisesti paljastuvat valheeksi kun he
löytyvät kuolleina, musta sulka kädessään. Tuo sulka on kettumme
käyntikortti ja kyllä, päähenkilömme on anthro kettu. Eli hän omaa sekä
ketun että ihmisen piirteet. Lienee aika tavata hänet viimein...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti